Historia - Faktaa ja fiktiota

Matka Tarot-korttien historiaan tarjoaa koko joukon mitä erilaisimpia teorioita, liittyen niin korttien syntyyn kuin niiden alkuperäiseen käyttötarkoitukseenkin. Yksi suosituimmista syntyteorioista linkittää Tarot-kortit muinaiseen Egyptiin - Valttikortit olisivat toimineet initiaatiossa miehenkorkuisina 'portteina' tai opaskuvina, joiden kautta uusi tulokas oltaisiin johdatettu mysteerikulttien salaisuuksiin. Toisen suositun syntyteorian mukaan Tarot-kortteihin oltaisiin taltioitu koko muinaisen maailman viisaus; harmittomaksi korttipeliksi naamioituneena salaisuudet pysyisivät parhaiten turvassa, avautuen vain harvoille ja valituille.

Egypti-syntyteoria sai alkunsa 1700-luvulla Antoine Court de Gébelinin (1719?-1784) innoittamana. De Gébelin oli Sveitsiläinen pappi, vapaamuurari, okkultisti ja (harrastelija-)lingvisti. Hän törmäsi Tarot-kortteihin sattumalta ollessaan vierailulla kreivitär Helvétiuksen luona, jossa kreivitär ystävineen pelasi Tarot-korteilla. De Gébelinille Tarot oli tuntematon, kuitenkin nähdessään kortit hän välittömästi 'tunnisti' ne egyptiläisiksi. De Gébelinin mukaan sana "Tarot" on egyptiläinen, ja tarkoittaa "kuninkaallista tietä".

"Egyptiläisen Tarotin" syntyessä Rosettan kiveä ei vielä oltu löydetty, joten hieroglyfejä ei myöskään osattu tulkita. Tarot-korttien suhteen 'Kuninkaallista tietä' ei hieroglyfeistä koskaan löydetty, myöskään arkeologiset löydöt eivät ole osoittaneet, että Egyptiläiset olisivat Tarot-kuvia tunteneet. Egypti-teoria ei välttämättä kuitenkaan ollut täysin väärä; egyptiläiset ideat myötävaikuttivat osaltaan renessanssin syntymiseen Italiassa, jossa Tarot 1400-luvulla sai alkunsa. Tarotin sukujuuret voidaan siis ajatella välillisesti olevan osittain egyptiläiset.

De Gébelin ei myöskään ollut ainoa, joka pähkäili itse Tarot-termin kanssa; 'Tarot' -sanan alkuperäksi ja merkitykseksi on ehdotettu vaikka minkälaisia ideoita, ulottuen aina romanien kielestä heprean tooraan, koukaten Pohjois-Italian Taro-joen kautta ranskalaisten kortintekijöiden käyttämään poikkiviiva-kuviointiin, unohtamatta tietenkään latinan pyörää tarkoittavaa "Rota":a tai sanaleikkiä "Rota Taro Orat Tora Ator":ia eli "Tarotin Pyörä puhuu Hathorin Lakia". Ensimmäiset kirjalliset maininnat Tarot-korteista eivät kuitenkaan käytä tuota T-sanaa, vaan termi kuuluu 'Carte da Trionfi', eli 'Voiton kortit' tai 'Valttikortit'. Tarotin alkuaikoina korteilla pelattiin nykyisen bridgen kaltaista peliä, jossa Valttikorteilla voitettiin pisteitä, tässä lienee selitys tuolle Trionfi -termille. Toinenkin teoria löytyy: Valttikorteissa esitetyt hahmot olisivat alunperin olleet karnevaalikulkueen liikkuvien näytöslavojen hahmoja. Vasta noin sata vuotta myöhemmin (1500-luvun puoliväli) -edelleen Italiassa- ilmestyy ensimmäisen kerran termi 'Tarocchi' (yks. 'Tarocco'), jonka ranskankielinen versio on sitten 'Tarot', ja saksalaisittain 'Tarock'. Kaikkien näiden T-sanojen etymologia on epäselvä.

Ensimmäinen edelleen olemassa oleva Tarot-pakka tehtiin Pohjois-Italiassa Milanon kolmannen herttuan Filippo Maria Viscontin hoviin, ja ajoittuu noin vuoteen 1441 ("Cary-Yale Visconti Tarocchi" eli "Visconti di Modrone"). Ensimmäinen kirjallinen maininta Tarot-korteista puolestaan ajoittuu vuoteen 1442, ja löytyy Ferraran hovin tilikirjoista. Samaisessa lähteessä myös tehdään selvä ero pelikorttien ja Tarot-korttien välille, eli molemmat olivat jo tuolloin omat kokonaisuutensa.

Vanhimmat olemassa olevat pelikortit ovat Kiinasta 1000-luvun tietämiltä; Eurooppaan ne saapuivat puolestaan 1350-luvun paikkeilla islamilais-maurilaisten alueiden kautta. Pelikorteissa oli tuolloin neljä maata; Poolo-kepit (jotka Eurooppalaiset nimesivät sauvoiksi), Maljat, Sapelit (eli miekat) sekä Kolikot. Hovikortteihin sisältyi jokaisessa maassa kolme korttia: Kuningas (tai Komentaja) sekä kaksi miespuolista alamaista. Koska islamilaisessa taiteessa kuvien käyttöön suhtaudutaan kielteisesti (Koraanin ohje liittyen elävien asioiden kuvalliseen esittämiseen), hovikorteissa näkyi pelkästään koristeellinen ornamentointi josta kävi ilmi kortin nimi ja arvo.

Nykyisen historiallisen tietämyksen mukaan jossain vaiheessa, todennäköisesti vuosien 1420 ja 1440 välillä, 52:n kortin pelikorttipakkaan liitettiin 22 Valttikorttia sekä neljä kuningatarta, yksi jokaiseen maahan. Tällä tavoin syntyi meidän tuntemamme 78:n kortin Tarot-pakka. Tarot-pakat eivät kuitenkaan aina ole olleet standardeja 78:n kortin kokonaisuuksia; esim. em. Cary-Yale -pakka sisältää 86 korttia (kuusi hovikorttia per 'maa': Kuningas, Kuningatar, mies- ja naispuolinen Ritari sekä mies- ja naispuolinen Lähetti, lisäksi Valttikorteissa teologiset hyveet), ja Firenzen "Minchiate Etruria" 1700-luvulta sisältää 97 korttia (Valtit, teologiset hyveet, kardinaalihyveet, neljä elementtiä, eläinradan merkit, Pieni Arkana).

Vanhimmat Tarot- ja pelikortit olivat todellisia taide-esineitä; aidoilla kulta- ja hopeamaaleilla viimeistellyt kortit olivat ainoastaan varakkaan ylhäisön saatavilla. Kirjapainotaidon yleistymisen myötä kortteja alettiin painamaan halvemmille materiaaleille, ja näin sekä Tarot- että pelikortitkin päätyivät muihin yhteiskuntaluokkiin. Tämä puolestaan johti siihen, että korteista tuli pian kulutustavaraa. Michael Dummettin mukaan 1600-luvulla Ranskassa tehdystä noin miljoonasta Tarot-pakasta meidän päiviimme on säilynyt tasan kolme; näistä yksi kokonaisena.

Fakta ja fiktio sekoittuvat myös korttien käyttötarkoituksen historiassa. Kirjallisista lähteistä ei ole tähän päivään mennessä löytynyt vakuuttavaa todistusaineistoa tukemaan väitettä, että Tarot-kortteja oltaisiin käytetty ennen 1700-lukua muuhun kuin pelaamiseen. 1500-luvulla Tarot oli jo niin suosittu, että siitä alkoi näkyä mainintoja aikakauden runoudessa. Omaksi 'pseudorunoudeksi' kehittyi nk. Tarocchi Appropriati, jossa Valttikortteja käytettiin kuvaamaan henkilöiden luonteenpiirteitä; tunnetuimpia näistä lienevät Teofilo Folengon (pseudon. Merlin Cocai) paikoitellen satiiriset sonetit. Nämä sonetit ovat jossain määrin harmaata aluetta; osa tutkijoista on nähnyt niissä selvän yhteyden Tarotin ja ennustamisen välillä. Eräs sitkeimmistä harhaluuloista liittyy siihen, että kirkko olisi vastustanut Tarot-kortteja läpi niiden historian. Tosiasiassa suurin osa kieltojulistuksista listaa Tarot-kortit ja shakin niiden asioiden joukkoon, joita julistus nimenomaan ei koske. Pelikortit yleensä saavat tuomion, koska niiden käyttö on liittynyt uhkapeliin.

1700-luvulla alkoi Tarot-korttien käyttö enenevässä määrin ennustamisen apuvälineenä. Mies nimeltä Jean-Baptiste Alliette (1738-1791) kirjoitti maailman ensimmäisen Tarot -opaskirjan vuonna 1783, ja viisi vuotta myöhemmin julkaisi uuden Tarot-pakan, joka oli varta vasten tarkoitettu esoteeriseen käyttöön. Tarot-maailma tuntee Allietten paremmin nimellä 'Etteilla'. Mies ei kääntänyt ainoastaan sukunimeään toisinpäin, vaan myös Tarot-pakan kortit - tällä tavoin korttien käänteiset merkitykset saivat alkunsa.

1700-luvulla havaittiin myös Tarot-korttien ja Kabbalan väliset yhtäläisyydet. Kabbala liittyy kiinteänä osana juutalaisuuden mystiseen traditioon. Nykyisen muotonsa tämä traditio saavutti keskiajalla. Huolimatta siitä, että yhdessäkään Kabbalaan liittyvässä tekstissä ei mainita Tarot-kortteja, ovat monet vakuuttuneita siitä, että Tarot pohjautuu Kabbalaan. Yhtäläisyyksiä löytyy kieltämättä runsaasti. Keskeinen symboli Kabbalan traditiossa on ns. Elämän Puu. Tämä Puu koostuu kymmenestä emanaatiosta eli 'ilmentymästä' tai 'virtaamisesta', joiden kautta Jumalan luova voima välittyy maailmaan. Näitä emanaatioita kutsutaan 'sefiroteiksi' (yks. sefira), ja jokainen niistä ilmentää olemassaolon eri puolia. Kabbalan mukaan Elämän Puita on tosiasiassa neljä, eikä vain yksi. Tarotin Pieni Arkana koostuu vastaavasti neljästä eri 'maasta', joista kussakin löytyy kymmenen numerokorttia. Jokaisessa Elämän Puussa on myös polkuja, jotka yhdistävät nämä eri sefirat toisiinsa. Näitä polkuja on yhteensä 22 - sama lukumäärä kuin hepreankielen aakkosia (jotka kytkeytyvät polkuihin), samoin kuin Valttikorttien määrä Tarot-pakassa.

1800-luvulla Tarotin ja Kabbalan yhdistävä teoria sai toden teolla tulta alleen kun ranskalainen Alphonse-Louis Constant (1810-1875) kehitteli oman synteesinsä. Samalla mies vaihtoi myös nimensä; hepreankieleen pohjautuva 'Éliphas Lévi' sopi paremmin monumentaaliseen tehtävään. Lévin päämääränä oli yhdistää magia ja uskonto yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Olennaisena osana tässä synteesissä olivat myös Tarot-kortit; miehen mukaan Kabbalan ymmärtäminen oli välttämätöntä Tarotin ymmärtämisen kannalta, ja päinvastoin. Näiden kahden järjestelmän lisäksi Lévi yhdisti elementtejä länsimaisesta rituaalimagiasta, okkultistisesta filosofiasta sekä egyptiläisestä perinteestä.

Siinä missä Éliphas Lévi seurasi Court de Gébelinin jalanjälkiä, seurasivat Golden Dawnin jäsenet kaikkia niitä polkuja, jotka vähäänkään liittyivät mystiikkaan, uskontoon, filosofiaan tai magiaan. The Hermetic Order of the Golden Dawn eli 'Kultaisen Aamunkoiton Hermeettinen Järjestö' perustettiin vuonna 1888. Toisin kuin vapaamuurari- ja ruusuristiläis-veljeskunnat, Golden Dawn otti riveihinsä myös naisia. Golden Dawn otti vaikutteita niin Kabbalasta, Tarotista ja alkemiasta kuin numerologiasta, geomantiasta ja astrologiastakin. Kaikki nämä lukuisat eri traditiot nivoutuivat yhtenäiseksi esoteeriseksi kokonaisuudeksi. Järjestö omasi erittäin tarkasti strukturoidun initiaatiohierarkian, joka mahdollisti jäsenten asteittaisen (ja turvallisen) etenemisen eri tasojen läpi. Rituaalimagia ja visualisointi nousivat opetuksessa keskeiselle sijalle; merkittävinä opetusvälineinä ja "portteina" toimivat Tarot-pakan Valttikortit, joiden visualisoimisen kautta jäsenet 'avasivat oven' kulloinkin kyseessä olleen kuvan sisäpuolelle (omakohtaisen merkityksen korostuminen; tekniikka hyödynsi pitkälti Kabbalan käsitteitä). Jokainen jäsen myös kopioi oman Tarot-pakkansa olemassa olleen malli-pakan pohjalta.

Golden Dawnin kulta-aika kesti vain 15 vuotta, mutta sen vaikutuspiiristä syntyi kaksi tänäkin päivänä eniten myydyintä ja suosituinta Tarot-pakkaa; Waite-Smith eli "Rider Tarot" sekä Crowley-Harris eli "Thoth Tarot". Molemmat pakat ovat yhteistyön tulosta, ja molemmissa tapauksissa suunnittelijana toimi mies, ja toteuttajana nainen (Rider Tarot tosin jakaa mielipiteitä sen suhteen, kuinka paljon A. E. Waite lopulta vaikutti pakan kuvitukseen. Todennäköistä on, että Waite vastasi Valttikorttien sisällöstä, ja Smith numero- ja hovikorteista). Waite-Smith -pakan tarina pähkinänkuoressaan löytyy Seita-lehteen kirjoittamastani artikkelisarjan neljännestä osasta ("Nice to know"-osio). Crowley-Harris -pakan tarina puolestaan venyi hieman pidemmäksi, osa 1/3 löytyy artikkelisarjan kuudennesta osasta.

Waite-Smith ja Crowley-Harris -pakat olivat alkusoittoa sille, mitä kaikkea Tarot-pakat 2000-luvulla pitävät sisällään. 1960-luvulla hippiliikkeen myötä erilaiset henkiseen kasvuun ja itsetuntemukseen tähtäävät menetelmät nostivat päätään; Tarot liitettiin niin jooga- ja meditaatio-ohjelmiin (Mouni Sadhu, Elisabeth Haich) kuin raamatun viisauksiinkin (Rolla Nordic, Corinne Heline). Amerikkalainen Eden Gray julkaisi omakustannuksella kirjansa "The Tarot Revealed" vuonna 1960, ja kymmenen vuotta myöhemmin "A Complete Guide to the Tarot":n. Grayn kirjat olivat ensimmäisiä maanläheisesti, selkokielellä kirjoitettuja Tarot-opaskirjoja, jotka avautuivat helposti lukijoilleen. Kun vielä Stuart Kaplan perusti oman Tarot-yhtiönsä U.S. Gamesin, oli tie auki Tarotin maailmanvalloitukselle.